Inhottavaa kun ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä olisi oikein vieläkään joten tämä entry pysyy lyhyenä. Kirjoitan taas enemmän kun saan hetken aikaa muistella rauhassa.
Kerron siis lyhyen muiston.
Minä, ystävämme Anu joka asui kanssamme jonkin aikaa Espanjassa ja eräs tuttavamme (Veikko-vesiselvä!) lähdimme Fuengirolan aallonmurtajalle kävelylle. En muista miksi me kolme lähdimme, mutta muistan kun kiipesimme sinne rakennetut kivirappuset ylös ja ihmisiä oli menossa alas. Oli muistaakseni hyvin kaunis ja aurinkoinen päivä. Katselimme merta ja kiviin iskeytyviä aaltoja kunnes joku meistä tajusi, että hitto täältähän täytyy päästä pois! Meillä oli myös koira nimeltä Pepita mukana. Ulkoilutin itse asiassa paljon toisten ihmisten koiria Espanjassa (Pepita, Rex, Koira, Mr. Quick...), mutta jostain kumman syystä olen itse aina pysynyt kuitenkin kissaihmisenä.
Kuten huomaatte, eksyin taas kertomaan aivan toista tarinaa, mutta aallonmurtajalla me olimme liian hidasjärkisiä. Olin pieni joten muistelisin tapahtumien kulun vastaavanlaiseksi:
Veikko jähmettyi paikalleen kädet päänsä päällä kyyryssä. Minä juoksin rappusia alas ja jossain meidän välissämme Anu piteli kiinni Pepitasta kun valtava Välimeren aalto hyökkäsi kurottautuen meidän kaikkien ylitse ja joka puolella oli huutavia espanjalaisia. Aalto oli niin suuri, että kun tokenimme siitä ja kipitimme rappuset alas sataman puolelle, huomasimme kokonaisuudessaan kuinka pitkälle aalto oli lyönyt. Muutaman takana olevan kahvilan terassipenkit olivat kastuneet ja yhteen näistä me menimme juomaan kuumaa kaakaota ja hytisimme hampaat kalisten litimärissä vaateissamme. Muistaakseni vaatteet kuivuivat puolittain sinä aikana ja nahkein askelin suuntasimme koteihimme.
Fuengirolan ja ainakin Los Bolichesin rannoille nostettiin punaiset liput -uimaan vain omalla vastuulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti