Elämää Espanjassa, sekalaisia kertomuksia vol. 1

Hmh, pitkällisen pohdinnan tuloksena päätin kuitenkin alkaa kirjoittaa suomeksi, sillä tätä blogia tulee luultavasti myöhemmin lukemaan joukko ystäviäni jotka eivät osaa espanjaa. Se ei silti tarkoita, että aina toisinaan en kirjoittaisi myös espanjaksi, mutta ne tekstit tulevat luultavasti olemaan lyhyehköjä katkelmia lauluista, tunnelmista tai vastaavasta.

Ajattelin kirjoittaa tätä blogia aiheesta Espanja. Vaikka nyt asunkin Suomessa, aina ei ollut niin ja aina ei myöskään tule olemaan niin. Aion lähteä Suomesta lopullisesti pois kunhan aika siihen on kypsä ja suuntana on mitä luultavammin toinen kotini eli España.

Aikoinaan äitini päätti, että lähdemme Espanjaan. Muistaakseni lomalle, joka myöhemmin venyi vuosiksi ja äitini hankki vakituisen työn Espanjan Andaluciasta ja minä kävin koulua aivan tavallisessa espanjalaisessa koulussa. En siis missään yksityisessä katolisessa tyttökoulussa vaan ihan tavallisessa pienessä "sekakoulussa."

Ennen kun alan kertomaan syvemmin itse koulusta, haluaisin tässä vaiheessa sanoa, että minun on monesti pitänyt kysyä tarkkoja asumisemme ajankohtia äidiltäni. Muistan kuitenkin, että olin osan ala-asteen 2. luokkaa jo Espanjassa, mutta välissä ehdin käydä koulua Suomessa. Loppuen lopuksi kävin kuitenkin sekä neljännen että viidennen luokan Espanjassa Colegio Públido de Santa Fe:ssä Los Bolichesissa ja takaisin Suomeen palasin vuonna 2000 kun aloitin yläasteen.

En ehkä arvostanut aina oleskeluamme Espanjassa ollessani pienempi, mutta kuinka paljon nämä vuodet vaikuttivat siihen minkälainen ihminen minusta lopulta kasvoi on järjeltä pimennossa. Kiitin äitiäni vasta paljon myöhemmin aikuisena siitä, että olimme tehneet kyseisen ratkaisun silloisessa elämänvaiheessa. Minulla kesti tajuta kauan kuinka oikeastaan viihdyin Andaluciassa, tarkemmin sanoen Málagassa ja Los Bolichesissa.

Pienempänä ajattelin varmaankin, että: "Kai minä menen sinne minne äitikin, mutta entäpä ystävät Suomessa ja isä?" Toisinaan mietin ajattelinko sitä kuitenkaan niin paljon, pienet lapset sopeutuvat niin nopeasti uusiin tilanteisiin ja oppivat uuden kielen josta on minulle ollut korvaamaton apu, taas kiitos äitini. Sitäpaitsi isäni matkusteli Espanjaan Finnairin alennuksilla aina kun pääsi ja minäkin kävin muutaman kerran talvi tai kesälomalla Helsingissä. Ystävistäni vain yksi, jo lapsuudesta asti tuttu perhe kävi muutamaankin otteeseen meillä kylässä. Näitä hetkiä arvostin ja toivoisin, että niistä olisi enemmän valokuvia.

Valokuvat nimittäin kertoivat minulle myöhemmin sen mitä en enää itse muistanut. Kuvat herättivät muistoja henkiin. Paikkoja missä olimme käyneet, mitä olimme syöneet, millainen tuoksu leijui ilmassa sinä päivänä ja mitä musiikkia taustalla kuului. Olen ehkä vähän nurinkurisesti alkanut ajatella itseäni enemmän espanjalaisena kuin suomalaisena, mutta se on omaksi ilokseni. Jos joku ulkomailla kysyy mistä olen kotoisin, vastaan hampaiden välistä, että Suomesta vaikka et varmaan tiedäkään missä sellainen takapajula edes sijaitsee.

Ei niin ettei Suomessa olisi paljon hyvääkin, mutta ei tätä miksikään hyvinvointivaltioksi voi kutsua vaikka julkisuudessa sanottaisiinkin sitä sun tätä. En myöskään väitä, että Espanja olisi sen parempi maa, mutta minä viihdyn siellä iloisten ihmisten parissa huomattavasti paremmin. Sitäpaitsi uskon, että espanjan pääministeri Zapatero (José Luis Rodríguez Zapatero) tuo asioihin muutoksia. Ainakaan hän ei voi olla yhtään huonompi kuin puolihullu José Maria Aznar, joka päätti lähteä Yhdysvaltojen rinnalla sörkkimään Irakia haarukalla. Zapateroon kuitenkin palatakseni, hänen hallituksensa on ensimmäinen, jossa on saman verran nais- ja miesministerejä. Hän ajaa myös samaa sukupuolta olevien avioliittoa ja on lupaillut saada aikaiseksi pieniä muutoksia Espanjan perustuslakiin. Jään odottamaan mielenkiinnolla mitä hän saa aikaan. ETA:n kanssa solmittu tulitauko kun ei ainakaan yhdeksää kuukautta kauemmin pitänyt, mutta siitä emme ehkä voi syyttää häntä kuitenkaan.

Huomaan, että tekstini on hieman katkonaista ja johtaa harhapoluille, mutta tuntuu kun kerrottavaa asiaa olisi niin paljon, että minun olisi ehkä pitänyt aloittaa ensimmäinen teksti asumisesta ja sitä mukaa päästä asiassa pidemmälle. No kirjoitustyylini on aina ollut hieman pomppivaa ja pääasiassa teen tätä kuitenkin itselleni ja ystävilleni, mutta koska blogini on julkinen, en tule kertomaan siinä mitään henkilökohtaisesta elämästäni. En ainakaan mitään sellaista mitä kukaan ei jo ennestään tietäisi tai saisi selville muutenkin.

Palaan silti reilusti taaksepäin niin kuin lupasin eli kouluni kuvaukseen. Colegio Público Santa Fé de Los Boliches. Pieni kaksikerroksinen hieman rapistunut valkoiseksi maalattu rakennus jossa vietin muutaman vuoden luokalla Sexto A ja Primero de Eso A. Toisin sanoen he ovat vuoden verran "edellä" meitä ja kävin ala sekä "yläastetta" heillä ensin rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa ja sitten muutimme toiseen, ns. "vanhempien" -kerrokseen. Koulun alavessoissa asui 4 - 8cm torakoita joten en käynyt siellä vaan ylhäällä tai pidättelin kunnes olin haljeta. Kehitin järjettömän fobian torakoita kohtaan, joka johtui suurimmaksi osaksi varmaankin siitä, että ne eivät meinanneet millään kuolla, pääsivät jokaisesta kolosta ja väristelivät inhottavasti sarviaan. En tänäkään päivänä usko, että torakoilta euroopassa voi saada mitään tautia tai että ne purisivat, mutta pelkään niitä ihan vain siksi, että ne ovat inhottavia ja suhteellisen isoja ja nopeita. Asuimme kuitenkin aina niin korkealla, että kotona meillä ei koskaan ollut torakoita paitsi silloin kun asuimme muutaman kuukauden katutasolla eräällä herttaisella kävelykadulla. Jopa kissamme inhosivat niitä, tämän totesin kun toinen kissamme kerran söi yhdeltä torakalta tuntosarvet ja oksensi ne sitten lattialle. Tämän jälkeen äitini pomppi pyörivät torakan päällä puukengillä ja kaatoi sen päälle "lejiaa" eli kloriittia (erittäin yleinen puhdistusaine espanjalaisessa kodissa) sen päälle ja lopulta sai torakan tapettua -puukengät lähtivät muistaakseni roskikseen.

Koulumme alavessoissa kävi kuitenkin nuoria (10-14v) polttamassa salaa tupakkaa opettajilta. He ostivat karkkikiskoilta ns. "sueltos" eli irtonaisia tupakoita noin 20:llä pesetalla joka markoissa olisi ollut ehkä 10-40 penniä, mutta varmaan tänä päivänä jo max. 0,30 euroa. Vaikea sanoa, sen verran pienestä rahasta kyse ja matematiikassa olen tunnetusti huono. Koulumme alavessat kuitenkin olivat täynnä torakoita sekä tupakan käryä. Koulupäivämme olivat klo. 9 - 15.00 kaikki tunnin putkeen (totuttelukysymys, emme vaihtaneet luokkaa paitsi "teknologian" tunnilla) ja klo. 11.30 - 12.00 meillä oli recreo eli ns. ruokatunti jolloin menimme ulos pihalle syömään eväämme, juttelemaan ja leikkimään. Koulusta ei päässyt kesken päivän lähtemään ellei tullut kipeäksi, portit menivät pian aamu yhdeksän jälkeen kiinni ja koulun aitoja oli pidennetty kananverkolla. En pitänyt sitä silloin oikeastaan ollenkaan omituisena, enemmän minua haittasi koulun vierestä kantautuva pukin tai vastaavan kakanhaju, joka leijui läheisen päiväkodin puolelta koska heillä muistaakseni oli lemmikeitä kuten vuohipukkeja ja kanoja. Saatan silti muistaa väärin, paha lähteä tarkistamaan omia muistojaan, mutta päiväkoti siellä ainakin oli.

Kaikki opetus paitsi pakollinen englanti ja myöhemmin ranska olivat espanjaksi. Eli siinä oli pakkoa oppia jos yritti pysyä perässä ja aluksi se olikin hyvin hankalaa. Muistan, että äitini on kysynyt espanjan äidinkielen opettajalta, että miten hän voi ylipäänsä arvioida minua äidinkielen tunneilla kun espanja ei ole äidinkieleni, mutta opettaja on vain sanonut, että hän arvioi kaikki samalta pohjalta ja se siitä keskustelusta. Pärjäsin silti yllättävän hyvin, myöhemmin minulla ei ollut edes hylättyjä espanjan äidinkielen tunneista. Englannin opetus kouluissa kestää neljä vuotta ja on surkeaa, ei mikään ihme että espanjalaiset eivät osaa englantia elleivät opiskele sitä myöhemmin lisää muualla tai itsenäisesti. Ranskaa opetellaan kaksi vuotta sillä perusteella, että se on naapurimaa, mutta ei kukaan opi sitäkään siinä ajassa yhtään sen enempää. Minulla englanti oli tietysti aina kymppi koska Suomessa opimme englannin varmaan jo 6-vuotiaana, vähintään alkeet.

Luulenpa, että jatkan näissä samoissa merkeissä myöhemmin uudestaan. Loppuun lisään vielä, että myöhemmin tultuani Suomeen olen käynyt kotikulmillani, mutta kiinnostukseni jo muutaman viimevuoden ajan on ollut Madrid. Lapsena olen kuulemma käynyt siellä, mutta vasta käytyäni siellä jouluna vuonna 2006 päätin itsekseni, että tämä on minun uusi kotikaupunkini. Ulkomailla tulee aina sellainen olo, ainakin minulla, mutta tämä kaupunki suorastaan huusi nimeäni ja ensi vuoden kesäkuussa pääsen sinne paremman puoliskoni kanssa kahdeksi viikoksi seikkailemaan. Varasin ja ostin tänään liput, olen haltioissani.