Quien engaña no gana.

Olen viimeaikoina potenut kovaa koti-ikävää, maisemanvaihdosta sateiselle ja harmaalle Suomelle. Etenemme kohti talvea, kaikista eniten vihaamaani vuodenaikaa kun mikään vaate ei riitä kylmyydelle, silmälasit huurustuvat ja bussit haisevat märälle koiralle.

Kehnosti kirjoitettu artikkeli kuvaa löyhästi Madridin kulttuurielämää kirjoitusvirheineen: http://www.metrolive.fi/matkailu/artikkeli/Madrid+%96+Euroopan+uusin+trendikaupunki/1393/

Tätä lukiessa tuli kuitenkin haikea olo sillä vietin yhden parhaista jouluistani Madridissa vuonna 2006. Sen jälkeen en ole ehtinyt tai ei ole ollut rahaa lähteä sinne uudestaan. Viime vuonna oli Hollannin reissu, mutta ensi vuonna taas Madridiin ja Málagaan, kotiin. Olen katsonut dokumentteja, lukenut kaikki lehtileikkeet ja surffannut netissä valmistautuessani matkaan.

Maailmassa on paljon paikkoja jotka haluan nähdä, mutta kun ikävälleen ei mahda mitään niin nämä muut kohteet saavat odottaa -toistaiseksi. Jos jonnekin on ikävä, sinne on mentävä. Monet ovat ohimennen kysyneet eikö terrorismi pelota? Ei sen enempää kun Suomessa tapahtuneet koulusurmat, väkivaltaa on kaikkialla. Sitä ei pääse pakoon, se on todellisuutta ja kaikkialla. Se, että lähi-idän sotaisuudet ja Pohjois-Amerikassa väkivalta näkyy selvemmin kun meillä täällä Suomessa, ei tarkoita ettei sitä ole. Meillä on vuosi vuodelta uutisoitu brutaalimpia ja brutaalimpia murhia ja tekijöillä ei välttämättä ole ollut edes mitään ns. syytä tekoihinsa. Tuskin tappamiseen kuitenkaan ikinä on olemassa järkevästi selitettävää syytä. Eli ei, en pelkää terrorismia, mutta se saa minut vihaiseksi.

Muistan vuonna 2006 kun lähdimme Barajasin (Madridin) lentokentältä ja seuraavana päivänä lehdessä luki, että ETA oli räjäyttänyt autopommin kentällä. Kukaan ei kuollut tai haavoittunut, mutta se pisti miettimään, että itsellekin olisi voinut tapahtua jotain. Sekään ei ollut pelkoa, se oli jotain sanoinkuvaamatonta oksetusta systeemiä kohtaan. Tiedostan tämän kaiken ja olen silti valmis muuttamaan Espanjaan. Voihan rappukäytävässäni asua nytkin kirvesmurhaaja, ken tietää?

En malta odottaa ensi kesää. Luultavasti menen lainaamaan äidiltäni Espanjan aikaisia valokuva-albumeita. Uskon niiden herättäviä monia tunteita ja sitä kautta tarinoita kerrottaviksi.

Fuengirola y Los Boliches.

Katselin vähän vanhoja valokuvia ja tulin siihen tulokseen, että meidän olisi pitänyt kirjoittaa täsmällisempiä tekstejä missä olemme asuneet ja voi kun olisimme ottaneet vieläkin enemmän valokuvia.

Fuengirolassa asuimme Calle Cuestalla, Los Bolichesissa muutamassakin eri osoitteessa. Lähinnä sen takia, että edellisessä asunnossa oli aika jokin vika. Los Bolichesissa asuimme Calle Victor de la Sernalla (kahdessa eri asunnossa), kävelykadulla hetken aikaa, Avenida Acapulcolla ja viimeisenä Calle Santa Isabelilla. Muistoja löytyy kaikista osoitteista, mutta viimeisestä asunnostamme taisin silti pitää kaikista eniten. Santa Isabelin parvekkeelta on otettu kesäkuussa vuonna 2000 kuva minusta sylissäni kissani Peesu, jonka kanssa olimme lähdössä takaisin Suomeen. Taustalla maleksii espanjalaisesta kissatalosta pelastettu Laku-kissa. Tässä vaiheessa Boris oli jo kuollut, mutta siitä kerron joskus...

Aina välillä mietin oliko virhe tulla takaisin, sillä päätös oli minun omani. Äitinihän jäi yhdeksi vuodeksi pidempään Espanjaan ja minä tulin tänne asumaan hieman omituisissa olosuhteissa ehkä. Voin sanoa, että alku ei ollut helppo. Vaikka yläasteella sain heti ystäviä ja sopeuduin joukkoon niin kuin olen oikeastaan melkein aina tehnytkin, niin taistelin itseni kanssa pitkään. Asiaa ei auttanut, että sössötin suomea ja kaikki pienet pahat ja isot asiat sekä muutokset tapahtuivat kaikki samaan aikaan. Se oli liikaa 13-vuotiaalle. Aivan liikaa.

Jos olisin jäänyt Espanjaan ja kasvanut ja opiskellut siellä, olisinko oikeastaan kovinkaan erinlainen? Suurin ero olisi varmaankin se, että en olisi koskaan tavannut niitä ihmisiä joista on näiden vuosien aikana täällä Helsingissä tullut ystäviäni. Kokemukset olisivat olleet varmasti erilaisia, mutta olisin kuitenkin ollut minä. Kaikki on kuitenkin spekulointia.

Ensimmäisessä kodissamme Calle Cuestalla Boris ei saanut tarpeekseen pesukoneen linkouksesta ja hyppelystä lavanderian (ns.pesuhuoneen) kuilun yli hyppimisestä. Joka kerta sai pelätä, että tällä kertaa hyppy jää liian lyhyeksi ja muistan monta kertaa pillittäneeni äidille, että miten se pääsee sinne lavanderiaan, että en halua kun kohta se kuolee. Mutta koita nyt pitää kissaa pois paikoista jonne se haluaa tulenpalavasti mennä. Tästä asunnosta muutettiin torakkaongelman takia pois ja varmaan myös sen, että Los Bolichesista löytyi isompi asunto lähempänä äidin ja Anun työpaikkoja. Itse asiassa meillä oli Victor de la Sernalla 5h, 2kph, parveke, lavanderia (jota en muista), iso keittiö ja olohuone. Muistan juosseeni käytävää pitkin innoissani uudesta tilasta ja tilkinneeni pumpulilla ikkunoita, jotta sisään ei tuulisi niin kovaa.

Itse asiassa tilkitsimme ikkunoita usein, tuplaikkunat Espanjassa eivät ole kovin tuttu käsite. Ainakaan niihin aikoihin, aivan kuten sisälämmityskään. Sitä varten meillä oli erilaisia sähköllä tai kaasulla toimivia lämmittimiä ja itse asiassa niihin tottui. Ilmasto oli kuitenkin lämmin, sisällä saattoi olla kylmä, mutta sekin oli tottumuskysymys ja pian en enää jaksanut käyttää lattialla villasukkia vaikka se olikin jäinen. Minusta se oli normaalia, mutta muistan että vieraat jotka kävivät meillä sanoivat aina, että onneksi he toivat villasukat mukanaan koska äitini oli kai muistuttanut heitä siitä.

Espanjan vuosina rakastuin myös kaasuhellaan. Sillä valmistuu kaikki nopeasti vaikka muistan äitini värikkäät kirosanat hänen valmistaessaan cafeterassa makuhermoja kutittelevaa kahvia ja lämmittäessä siihen samalla maitoa... No tietenkin hän kävi siinä välissä parvekkeella tai vessassa ja maito pääsi kiehumaan yli pitkin poikin hellaa. Ah kuinka muistan ne kerrat sillä äitini ei ottanut oppiakseen miten nopea kaasuhella todellisuudessa oli. En kuitenkaan muista, että ruoka olisi koskaan palanut pohjaan joten kirous taisi olla vain kahvissa.

Luulenpa kuitenkin, että minun on selattava vanhat valokuvat läpi ja kerätä ajatuksiani kokoon, jotta voin kirjoittaa järkevämpää tekstiä tai sitten ajatuksenjuoksuni kerta kaikkiaan vain on liian nopeaa. Minulla on niin monia kertomuksia: haukasta joka pääsi meille sisään, uimisesta punaisen lipun alla, ferioista sun muista retkistä. Sitähän varten tämä blogi on, että kirjoitan tätä aina kun siltä tuntuu ja kun minulla on siihen tarpeeksi aikaa keskittyä.

Rompeolas.

Inhottavaa kun ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä olisi oikein vieläkään joten tämä entry pysyy lyhyenä. Kirjoitan taas enemmän kun saan hetken aikaa muistella rauhassa.

Kerron siis lyhyen muiston.

Minä, ystävämme Anu joka asui kanssamme jonkin aikaa Espanjassa ja eräs tuttavamme (Veikko-vesiselvä!) lähdimme Fuengirolan aallonmurtajalle kävelylle. En muista miksi me kolme lähdimme, mutta muistan kun kiipesimme sinne rakennetut kivirappuset ylös ja ihmisiä oli menossa alas. Oli muistaakseni hyvin kaunis ja aurinkoinen päivä. Katselimme merta ja kiviin iskeytyviä aaltoja kunnes joku meistä tajusi, että hitto täältähän täytyy päästä pois! Meillä oli myös koira nimeltä Pepita mukana. Ulkoilutin itse asiassa paljon toisten ihmisten koiria Espanjassa (Pepita, Rex, Koira, Mr. Quick...), mutta jostain kumman syystä olen itse aina pysynyt kuitenkin kissaihmisenä.

Kuten huomaatte, eksyin taas kertomaan aivan toista tarinaa, mutta aallonmurtajalla me olimme liian hidasjärkisiä. Olin pieni joten muistelisin tapahtumien kulun vastaavanlaiseksi:

Veikko jähmettyi paikalleen kädet päänsä päällä kyyryssä. Minä juoksin rappusia alas ja jossain meidän välissämme Anu piteli kiinni Pepitasta kun valtava Välimeren aalto hyökkäsi kurottautuen meidän kaikkien ylitse ja joka puolella oli huutavia espanjalaisia. Aalto oli niin suuri, että kun tokenimme siitä ja kipitimme rappuset alas sataman puolelle, huomasimme kokonaisuudessaan kuinka pitkälle aalto oli lyönyt. Muutaman takana olevan kahvilan terassipenkit olivat kastuneet ja yhteen näistä me menimme juomaan kuumaa kaakaota ja hytisimme hampaat kalisten litimärissä vaateissamme. Muistaakseni vaatteet kuivuivat puolittain sinä aikana ja nahkein askelin suuntasimme koteihimme.

Fuengirolan ja ainakin Los Bolichesin rannoille nostettiin punaiset liput -uimaan vain omalla vastuulla.