Katselin vähän vanhoja valokuvia ja tulin siihen tulokseen, että meidän olisi pitänyt kirjoittaa täsmällisempiä tekstejä missä olemme asuneet ja voi kun olisimme ottaneet vieläkin enemmän valokuvia.
Fuengirolassa asuimme Calle Cuestalla, Los Bolichesissa muutamassakin eri osoitteessa. Lähinnä sen takia, että edellisessä asunnossa oli aika jokin vika. Los Bolichesissa asuimme Calle Victor de la Sernalla (kahdessa eri asunnossa), kävelykadulla hetken aikaa, Avenida Acapulcolla ja viimeisenä Calle Santa Isabelilla. Muistoja löytyy kaikista osoitteista, mutta viimeisestä asunnostamme taisin silti pitää kaikista eniten. Santa Isabelin parvekkeelta on otettu kesäkuussa vuonna 2000 kuva minusta sylissäni kissani Peesu, jonka kanssa olimme lähdössä takaisin Suomeen. Taustalla maleksii espanjalaisesta kissatalosta pelastettu Laku-kissa. Tässä vaiheessa Boris oli jo kuollut, mutta siitä kerron joskus...
Aina välillä mietin oliko virhe tulla takaisin, sillä päätös oli minun omani. Äitinihän jäi yhdeksi vuodeksi pidempään Espanjaan ja minä tulin tänne asumaan hieman omituisissa olosuhteissa ehkä. Voin sanoa, että alku ei ollut helppo. Vaikka yläasteella sain heti ystäviä ja sopeuduin joukkoon niin kuin olen oikeastaan melkein aina tehnytkin, niin taistelin itseni kanssa pitkään. Asiaa ei auttanut, että sössötin suomea ja kaikki pienet pahat ja isot asiat sekä muutokset tapahtuivat kaikki samaan aikaan. Se oli liikaa 13-vuotiaalle. Aivan liikaa.
Jos olisin jäänyt Espanjaan ja kasvanut ja opiskellut siellä, olisinko oikeastaan kovinkaan erinlainen? Suurin ero olisi varmaankin se, että en olisi koskaan tavannut niitä ihmisiä joista on näiden vuosien aikana täällä Helsingissä tullut ystäviäni. Kokemukset olisivat olleet varmasti erilaisia, mutta olisin kuitenkin ollut minä. Kaikki on kuitenkin spekulointia.
Ensimmäisessä kodissamme Calle Cuestalla Boris ei saanut tarpeekseen pesukoneen linkouksesta ja hyppelystä lavanderian (ns.pesuhuoneen) kuilun yli hyppimisestä. Joka kerta sai pelätä, että tällä kertaa hyppy jää liian lyhyeksi ja muistan monta kertaa pillittäneeni äidille, että miten se pääsee sinne lavanderiaan, että en halua kun kohta se kuolee. Mutta koita nyt pitää kissaa pois paikoista jonne se haluaa tulenpalavasti mennä. Tästä asunnosta muutettiin torakkaongelman takia pois ja varmaan myös sen, että Los Bolichesista löytyi isompi asunto lähempänä äidin ja Anun työpaikkoja. Itse asiassa meillä oli Victor de la Sernalla 5h, 2kph, parveke, lavanderia (jota en muista), iso keittiö ja olohuone. Muistan juosseeni käytävää pitkin innoissani uudesta tilasta ja tilkinneeni pumpulilla ikkunoita, jotta sisään ei tuulisi niin kovaa.
Itse asiassa tilkitsimme ikkunoita usein, tuplaikkunat Espanjassa eivät ole kovin tuttu käsite. Ainakaan niihin aikoihin, aivan kuten sisälämmityskään. Sitä varten meillä oli erilaisia sähköllä tai kaasulla toimivia lämmittimiä ja itse asiassa niihin tottui. Ilmasto oli kuitenkin lämmin, sisällä saattoi olla kylmä, mutta sekin oli tottumuskysymys ja pian en enää jaksanut käyttää lattialla villasukkia vaikka se olikin jäinen. Minusta se oli normaalia, mutta muistan että vieraat jotka kävivät meillä sanoivat aina, että onneksi he toivat villasukat mukanaan koska äitini oli kai muistuttanut heitä siitä.
Espanjan vuosina rakastuin myös kaasuhellaan. Sillä valmistuu kaikki nopeasti vaikka muistan äitini värikkäät kirosanat hänen valmistaessaan cafeterassa makuhermoja kutittelevaa kahvia ja lämmittäessä siihen samalla maitoa... No tietenkin hän kävi siinä välissä parvekkeella tai vessassa ja maito pääsi kiehumaan yli pitkin poikin hellaa. Ah kuinka muistan ne kerrat sillä äitini ei ottanut oppiakseen miten nopea kaasuhella todellisuudessa oli. En kuitenkaan muista, että ruoka olisi koskaan palanut pohjaan joten kirous taisi olla vain kahvissa.
Luulenpa kuitenkin, että minun on selattava vanhat valokuvat läpi ja kerätä ajatuksiani kokoon, jotta voin kirjoittaa järkevämpää tekstiä tai sitten ajatuksenjuoksuni kerta kaikkiaan vain on liian nopeaa. Minulla on niin monia kertomuksia: haukasta joka pääsi meille sisään, uimisesta punaisen lipun alla, ferioista sun muista retkistä. Sitähän varten tämä blogi on, että kirjoitan tätä aina kun siltä tuntuu ja kun minulla on siihen tarpeeksi aikaa keskittyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti