Nyt luovutan.
Siis ihan kamala sana enkä tunnusta sitä kovin usein käyttäväni enkä sen mukaan eläväni, mutta nyt ei vaan enää jaksa yrittää lippuasiaa. Miten yksi pieni muutosseikka voi olla niin kamalan vaikea ja siitä seurauksesta rahaa menee hukkaan. Jos saisi edes jonkinlaisen rahallisen hyvityksen (puolet?) niistä toisista Espanjan lipuista mitkä jää käyttämättä niin ei tarvitsisi vittuuntua ja haukkua Supersaveria ja Lufthansaa seuraavat vuosikymmenet ja kirjoittaa yleisönosastolle piikitteleviä kirjeitä.
Toisaalta taas tämä härdelli ja sähköpostittelu puolin toisin sai minut jo siihen pisteeseen, että ihan vitun se ja sama. Tiedättepä vain etten enää koskaan asioi teidän kanssanne, tästä lähtien käytän Kilroyta ja vain Kilroyta ja ehkä Ryanaria koska siitä olen saanut kuulla vain positiivisia kokemuksia ihmisiltä.
Kuinka vaikeaa on saada puhelimen päähän joku ihminen joka osaisi kerralla hoitaa asian ja miten monen linkin, puhelun ja sähköpostiviestin kautta joudut uudestaan ja uudestaan toistamaan itseäsi, että saat asiakaspalvelua. Käsittämätöntä toimintaa, jos liput olisivat olleet vähääkään kalliimat, lähtisin viemään tämän korkeammalle tasolle, mutta nyt, adios 250 euroa. Koitan olla ajattelematta asiaa ja mieltää, että se on "vain rahaa."
Ei onnea, ei ystäviä, vain rahaa. Ja rahahan ei tee ketään automaattisesti onnelliseksi, se on vain sen hetken helpotus.
Matka itsessään tulee kuitenkin onnistumaan hyvin joten se on pääasia. Ehdin aloittaa työt ja saada budjetin kohdilleen. Reissuun lähden yksin joka on piristävää vaihtelua kompromisseille ja mahdollisille valituksille. Vastassa minua on luultavasti Miisu joka käy poimimassa minut pitkän lentopäivän jälkeen Málagan kentältä omalla autolla ja seuraavat viisi päivää asustelen hänen nurkissaan Tito nimisen kissan kanssa. Pääsen kiertelemään vanhoja hoodejani, ehkä näen jopa tuttuja, melkein väkipakolla. Menen vanhalle koululle käymään ja etsimään käsiini ranskan opettajan joka oli ihana mies, ensimmäinen ja viimeinen ope ihastukseni? Jonka jälkeen tuli myöhemmin huomauttua, että minulla on jonkinlainen pappasyndrooma. Voisinhan halia Anthony Hopkinsin ja Gabriel Byrnenkin ruttuun.
Kun saavun kuitenkin Madridiin, mistä varasimme jo mukavanoloisen hostelli/hotellin Plaza Mayorin läheltä, minulla on hieman aikaa ennen kuin lähden hakemaan Elsan Barajasin kentältä. Taas tämmöistä ajattelua ääneen... Sitten varmaan pitää vetää hieman siestaa ja tehdä iltasuunnitelmia. Suunnitelmiahan me tehdään (ja vähän on tehtykin ehkä) ennen matkaakin jonkin verran, mutta uskon, että Elsa jakaa mun "himon" eksyä vahingossa jonnekin randomisti. Madrid on sellainen kaupunki minne voisin vaan hukkua ja odotan reissua kun joku pikkulapsi vaikka olen ollut reissussa kymmeniä ja kymmeniä kertoja elämäni aikana niin tämä kertaa tuntuu jotenkin hohdokkaasti erilaiselta.
Ihan kun jotain tosi jännää olisi pakkoa tapahtua siellä kesäkuussa. Jotain suurta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti