Las cucarachas...

On taas vierähtänyt aikaa ja vaikka sanoin itselleni, että kaivan kaikki Espanjan albumit esiin kellareista ja komeroista niin en ole jaksanut kun kyseessä ei ole ollut oma kellarini.

Kerronpa hauskan torakkatarinan.

Eräänä kesänä asuimme muutaman kuukauden ihanassa talossa Los Bolichesin kävelykadulla ja kun sanon talossa, tarkoitan sitä koska ei sitä voinut rivitaloksikaan kutsua. Vieressä tietenkin oli toinen talo ja vastapäätä muita samankaltaisia, mutta tässä oli turkoosi ovi ristikkoineen, sellaisia ei enää meinaa olla. Muutamia vuosia sitten katu jyrättiin tietenkin nykyaikaiseksi.

Me asuimme tässä valkoiseksi kalkitussa talossa varmaan kesän verran. Meidän piti mennä sinne etuajassa "varaamaan" se vuokraisännältä ystäväperheellemme jos oikein muistan. Sillä oikeastaan ei ole väliä ja sitäpaitsi tässä talossa asui meitä ennen ja meidän jälkeen monia ystäviä, mutta kukaan ei jäänyt sinne ikuisesti. Luulavasti siksi, että Espanjassa kannattaa miettiä kahdesti haluaako todella asua katutasossa.

Kadun nimi oli muistaakseni Santa Gema ja asuntona se oli äärimmäisen tilava ja valoisa. Muistan kaikkien näiden vuosienkin jälkeen kaikkien asuntojemme pohjapiirrokset, mutta muutamista asunnoista en muista ollenkaan eteisiä. En tiedä miksi, ehkä niitä ei ollut? Tässä asunnossa oli 3 huonetta, patio, kylpyhuone, keittiö ja ruokasali-olohuone. Kun ovesta tuli sisään tuli oikeastaan olohuone-ruokasalin toiseen päätyyn ja vasemmalla oli kaksi makuuhuonetta. Olohuone-ruokasalin toisessa päässä oli kaksi ovea, toinen keittiöön ja toinen patiolle. Patio oli ulkotila ruokapöytineen ja kasveineen, sellainen ihana idyllinen sisäpiha missä söimme yleensä aina, pation päässä oli vielä erikseen yksi makuuhuone jonka tietenkin minä halusin, mutta minne tuli hometta kosteudella ja se siitä. Patiolta ja keittiöstä pääsi kylpyhuoneeseen, näin ainakin muistelen sen menneen, mutta en muista missä tyypillinen espanjalainen "lavanderia" eli pyykinpesupaikka (huone) oli jos ei patiolla ollut enempää ovia. Suurin piirtein asunnon pohjapiirros meni kuitenkin näin ja se oli ihana.

Muurahaisista pääsi keittiössä eroon, mutta sitten tulivat torakat. Pation lattiakaivosta ja ties mistä, kenties kadulta ulko-oven alitse muualle. Tietenkään kaikkia paikkoja ei voitu myrkyttää niin kuin olisi haluttu, meillä oli silloin vielä sekä Boris että Peesu ja kissoillehan tuo myrkky olisi ollut viimeinen asia mitä ne olisivat syöneet. Lattiakaivon pystyi myrkyttämään koska sen päälle laitoimme ämpärin ja kiven, jotta pahin tuloväylä olisi tukittu ja se toimikin, mutta muistan erään päivän kun olen ollut leikkimässä kuumuudessa ja juonut paljon vettä, hätä oli suuri juostessani vessaan ja kauhu pöntössä kurkkivan torakan näkemisestä suunnaton.

Muistan edelleen kuinka olen katsonut alas ja hypännyt metrin verran ilmaan, luultavasti kaikki on lirissyt omille reisilleni ja olen alkanut vetää vessaa, mutta torakka oli ällöttävillä jaloillaan liimaantunut kiinni pöntön reunaan ja se tosiasia saattoi vaikuttaa, että Espanjassa vessan vetämisessä ei muutenkaan ole samaa tehoa kuin meillä täällä Suomessa. Olen siis läväyttänyt kannen kiinni ja täyttänyt kaksi ämpäriä vedellä ja sitten kaatanut ne sen hirviön päälle ja vetänyt samalla vessaa kiljuen ja huutaen. Muistan, että sain torakan huuhdelluksi alas, mutta sen jälkeen vessassa oli aina hirvittävä käydä ja pidättelin aina kunnes olin haljeta.

Vielä tänäkään päivänä en voi sietää torakoita ja ne olivat Espanjassa vielä suuria! Torakoiden ei ole periaatteessa sanottu haluavan tehdä ihmisille mitään joten miksi pelätä niitä? Olen perustellut asian itselleni kaikilla näillä kauhukertomuksilla mitä Espanjassa riitti ja tullut myös siihen tulokseen, että ne värisevät isot sarvet tekevät niistä uhkaavia ja ylipäänsä minkä takia minkään paholaisolion kuori voi olla niin kova ettei se kuole millään ja mahtuu silti pienimmästäkin raosta sisälle taloon? Saisivat kuolla sukupuuttoon, ovat vielä pahanmakuisiakin ja kerronkin nyt mistä sen tiedän.

Meillä tosiaan oli kissoja. Peesu ei pahemmin itse halunnut lähteä metsästämään kyseisiä oksetuksia, mutta Boris oli vannoutunut tuhoamaan torakat, ainakin oli ennen kuin meni ja söi eräältä torakalta tuntosarvet jonka jälkeen torakka lähti hädissään pyörimään ympyrää ja Boris oksensi kaiken päivän aikana nauttimansa ulos ja ei mennyt enää lähellekään yhtäkään cucarachaa ikinä. Tämä sarveton otusparka oli juoksemaisillaan "sokeana" muistaakseni pyykkikasaan ja tämän huomatessaan äitini vakiokengät jalassaan hyppäsi torakan päälle polkien vimmatusti mustilla puukengillään huutaen minulle: "Tráeme el cubo, rápido!" Minä juoksin hakemaan ämpärin johon äitini hyppäsi puukengät jaloissaan ja jatkoi torakan murhaamista kunnes se vihdoin ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua kuoli (rusahti) ja äitini ei tainnut koskaan enää pitää kyseisiä puukenkiä jalassaan vaikka upottikin ne lejiaan (kloriittiin, espanjalaisten hyvin yleinen puhdistusaine) puhdistumaan.

Koko tilanne kuulostaa nyt koomiselta, mutta katsotaan mitä itse tekisit 7-10cm:sen hytkyvän torakan lähestyessä. Tuskin paijaisit sen karvatonta kiiltävää päätä ja etsisit sen silmiä turhaan.

Itse asiassa tuon asunnon torakkatarinat ovat menneet minulla jo sekaisin. Yksi ällötys juoksi painavan hyllyn alle, jota oli kerrassaan mahdoton siirtää joten hyllyn alusta myrkytettiin ja sinne se varmaan mätäni ja kuoli ajan kanssa.

Me kuitenkin muutimme pois. Muistaakseni seuraava asunto oli Calle Acapulcolla yhdeksännessä kerroksessa ja minun makuuhuoneen ikkunastani näkyi nämä vuoret:
http://www.flickr.com/photos/fvivarf/2435264345/sizes/l/

Tosin eri kulmasta ja paljon valtavampina.

"La cucaracha, la cucaracha,

Ya no puede caminar

Porque no tiene, porque le falta

Las dos patitas de atras

(English)

The cockroach, the cockroach,

Can't walk anymore

Because it doesn't have, because it's lacking

Its two back feet

La cucaracha, la cucaracha

Ya no puede caminar

Porque no tiene, porque le falta

Marihuana que fumar.

(English)

The cockroach, the cockroach

Can't walk anymore

Because it doesn't have, because it's lacking

Marijuana to smoke"

Nämä otukset eivät vain saa sympatioitani:
http://blogs.hola.com/ponleunavelaasanantonio/imagenes/prueba-cucaracha-171107-01.jpg

Quien engaña no gana.

Olen viimeaikoina potenut kovaa koti-ikävää, maisemanvaihdosta sateiselle ja harmaalle Suomelle. Etenemme kohti talvea, kaikista eniten vihaamaani vuodenaikaa kun mikään vaate ei riitä kylmyydelle, silmälasit huurustuvat ja bussit haisevat märälle koiralle.

Kehnosti kirjoitettu artikkeli kuvaa löyhästi Madridin kulttuurielämää kirjoitusvirheineen: http://www.metrolive.fi/matkailu/artikkeli/Madrid+%96+Euroopan+uusin+trendikaupunki/1393/

Tätä lukiessa tuli kuitenkin haikea olo sillä vietin yhden parhaista jouluistani Madridissa vuonna 2006. Sen jälkeen en ole ehtinyt tai ei ole ollut rahaa lähteä sinne uudestaan. Viime vuonna oli Hollannin reissu, mutta ensi vuonna taas Madridiin ja Málagaan, kotiin. Olen katsonut dokumentteja, lukenut kaikki lehtileikkeet ja surffannut netissä valmistautuessani matkaan.

Maailmassa on paljon paikkoja jotka haluan nähdä, mutta kun ikävälleen ei mahda mitään niin nämä muut kohteet saavat odottaa -toistaiseksi. Jos jonnekin on ikävä, sinne on mentävä. Monet ovat ohimennen kysyneet eikö terrorismi pelota? Ei sen enempää kun Suomessa tapahtuneet koulusurmat, väkivaltaa on kaikkialla. Sitä ei pääse pakoon, se on todellisuutta ja kaikkialla. Se, että lähi-idän sotaisuudet ja Pohjois-Amerikassa väkivalta näkyy selvemmin kun meillä täällä Suomessa, ei tarkoita ettei sitä ole. Meillä on vuosi vuodelta uutisoitu brutaalimpia ja brutaalimpia murhia ja tekijöillä ei välttämättä ole ollut edes mitään ns. syytä tekoihinsa. Tuskin tappamiseen kuitenkaan ikinä on olemassa järkevästi selitettävää syytä. Eli ei, en pelkää terrorismia, mutta se saa minut vihaiseksi.

Muistan vuonna 2006 kun lähdimme Barajasin (Madridin) lentokentältä ja seuraavana päivänä lehdessä luki, että ETA oli räjäyttänyt autopommin kentällä. Kukaan ei kuollut tai haavoittunut, mutta se pisti miettimään, että itsellekin olisi voinut tapahtua jotain. Sekään ei ollut pelkoa, se oli jotain sanoinkuvaamatonta oksetusta systeemiä kohtaan. Tiedostan tämän kaiken ja olen silti valmis muuttamaan Espanjaan. Voihan rappukäytävässäni asua nytkin kirvesmurhaaja, ken tietää?

En malta odottaa ensi kesää. Luultavasti menen lainaamaan äidiltäni Espanjan aikaisia valokuva-albumeita. Uskon niiden herättäviä monia tunteita ja sitä kautta tarinoita kerrottaviksi.

Fuengirola y Los Boliches.

Katselin vähän vanhoja valokuvia ja tulin siihen tulokseen, että meidän olisi pitänyt kirjoittaa täsmällisempiä tekstejä missä olemme asuneet ja voi kun olisimme ottaneet vieläkin enemmän valokuvia.

Fuengirolassa asuimme Calle Cuestalla, Los Bolichesissa muutamassakin eri osoitteessa. Lähinnä sen takia, että edellisessä asunnossa oli aika jokin vika. Los Bolichesissa asuimme Calle Victor de la Sernalla (kahdessa eri asunnossa), kävelykadulla hetken aikaa, Avenida Acapulcolla ja viimeisenä Calle Santa Isabelilla. Muistoja löytyy kaikista osoitteista, mutta viimeisestä asunnostamme taisin silti pitää kaikista eniten. Santa Isabelin parvekkeelta on otettu kesäkuussa vuonna 2000 kuva minusta sylissäni kissani Peesu, jonka kanssa olimme lähdössä takaisin Suomeen. Taustalla maleksii espanjalaisesta kissatalosta pelastettu Laku-kissa. Tässä vaiheessa Boris oli jo kuollut, mutta siitä kerron joskus...

Aina välillä mietin oliko virhe tulla takaisin, sillä päätös oli minun omani. Äitinihän jäi yhdeksi vuodeksi pidempään Espanjaan ja minä tulin tänne asumaan hieman omituisissa olosuhteissa ehkä. Voin sanoa, että alku ei ollut helppo. Vaikka yläasteella sain heti ystäviä ja sopeuduin joukkoon niin kuin olen oikeastaan melkein aina tehnytkin, niin taistelin itseni kanssa pitkään. Asiaa ei auttanut, että sössötin suomea ja kaikki pienet pahat ja isot asiat sekä muutokset tapahtuivat kaikki samaan aikaan. Se oli liikaa 13-vuotiaalle. Aivan liikaa.

Jos olisin jäänyt Espanjaan ja kasvanut ja opiskellut siellä, olisinko oikeastaan kovinkaan erinlainen? Suurin ero olisi varmaankin se, että en olisi koskaan tavannut niitä ihmisiä joista on näiden vuosien aikana täällä Helsingissä tullut ystäviäni. Kokemukset olisivat olleet varmasti erilaisia, mutta olisin kuitenkin ollut minä. Kaikki on kuitenkin spekulointia.

Ensimmäisessä kodissamme Calle Cuestalla Boris ei saanut tarpeekseen pesukoneen linkouksesta ja hyppelystä lavanderian (ns.pesuhuoneen) kuilun yli hyppimisestä. Joka kerta sai pelätä, että tällä kertaa hyppy jää liian lyhyeksi ja muistan monta kertaa pillittäneeni äidille, että miten se pääsee sinne lavanderiaan, että en halua kun kohta se kuolee. Mutta koita nyt pitää kissaa pois paikoista jonne se haluaa tulenpalavasti mennä. Tästä asunnosta muutettiin torakkaongelman takia pois ja varmaan myös sen, että Los Bolichesista löytyi isompi asunto lähempänä äidin ja Anun työpaikkoja. Itse asiassa meillä oli Victor de la Sernalla 5h, 2kph, parveke, lavanderia (jota en muista), iso keittiö ja olohuone. Muistan juosseeni käytävää pitkin innoissani uudesta tilasta ja tilkinneeni pumpulilla ikkunoita, jotta sisään ei tuulisi niin kovaa.

Itse asiassa tilkitsimme ikkunoita usein, tuplaikkunat Espanjassa eivät ole kovin tuttu käsite. Ainakaan niihin aikoihin, aivan kuten sisälämmityskään. Sitä varten meillä oli erilaisia sähköllä tai kaasulla toimivia lämmittimiä ja itse asiassa niihin tottui. Ilmasto oli kuitenkin lämmin, sisällä saattoi olla kylmä, mutta sekin oli tottumuskysymys ja pian en enää jaksanut käyttää lattialla villasukkia vaikka se olikin jäinen. Minusta se oli normaalia, mutta muistan että vieraat jotka kävivät meillä sanoivat aina, että onneksi he toivat villasukat mukanaan koska äitini oli kai muistuttanut heitä siitä.

Espanjan vuosina rakastuin myös kaasuhellaan. Sillä valmistuu kaikki nopeasti vaikka muistan äitini värikkäät kirosanat hänen valmistaessaan cafeterassa makuhermoja kutittelevaa kahvia ja lämmittäessä siihen samalla maitoa... No tietenkin hän kävi siinä välissä parvekkeella tai vessassa ja maito pääsi kiehumaan yli pitkin poikin hellaa. Ah kuinka muistan ne kerrat sillä äitini ei ottanut oppiakseen miten nopea kaasuhella todellisuudessa oli. En kuitenkaan muista, että ruoka olisi koskaan palanut pohjaan joten kirous taisi olla vain kahvissa.

Luulenpa kuitenkin, että minun on selattava vanhat valokuvat läpi ja kerätä ajatuksiani kokoon, jotta voin kirjoittaa järkevämpää tekstiä tai sitten ajatuksenjuoksuni kerta kaikkiaan vain on liian nopeaa. Minulla on niin monia kertomuksia: haukasta joka pääsi meille sisään, uimisesta punaisen lipun alla, ferioista sun muista retkistä. Sitähän varten tämä blogi on, että kirjoitan tätä aina kun siltä tuntuu ja kun minulla on siihen tarpeeksi aikaa keskittyä.

Rompeolas.

Inhottavaa kun ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä olisi oikein vieläkään joten tämä entry pysyy lyhyenä. Kirjoitan taas enemmän kun saan hetken aikaa muistella rauhassa.

Kerron siis lyhyen muiston.

Minä, ystävämme Anu joka asui kanssamme jonkin aikaa Espanjassa ja eräs tuttavamme (Veikko-vesiselvä!) lähdimme Fuengirolan aallonmurtajalle kävelylle. En muista miksi me kolme lähdimme, mutta muistan kun kiipesimme sinne rakennetut kivirappuset ylös ja ihmisiä oli menossa alas. Oli muistaakseni hyvin kaunis ja aurinkoinen päivä. Katselimme merta ja kiviin iskeytyviä aaltoja kunnes joku meistä tajusi, että hitto täältähän täytyy päästä pois! Meillä oli myös koira nimeltä Pepita mukana. Ulkoilutin itse asiassa paljon toisten ihmisten koiria Espanjassa (Pepita, Rex, Koira, Mr. Quick...), mutta jostain kumman syystä olen itse aina pysynyt kuitenkin kissaihmisenä.

Kuten huomaatte, eksyin taas kertomaan aivan toista tarinaa, mutta aallonmurtajalla me olimme liian hidasjärkisiä. Olin pieni joten muistelisin tapahtumien kulun vastaavanlaiseksi:

Veikko jähmettyi paikalleen kädet päänsä päällä kyyryssä. Minä juoksin rappusia alas ja jossain meidän välissämme Anu piteli kiinni Pepitasta kun valtava Välimeren aalto hyökkäsi kurottautuen meidän kaikkien ylitse ja joka puolella oli huutavia espanjalaisia. Aalto oli niin suuri, että kun tokenimme siitä ja kipitimme rappuset alas sataman puolelle, huomasimme kokonaisuudessaan kuinka pitkälle aalto oli lyönyt. Muutaman takana olevan kahvilan terassipenkit olivat kastuneet ja yhteen näistä me menimme juomaan kuumaa kaakaota ja hytisimme hampaat kalisten litimärissä vaateissamme. Muistaakseni vaatteet kuivuivat puolittain sinä aikana ja nahkein askelin suuntasimme koteihimme.

Fuengirolan ja ainakin Los Bolichesin rannoille nostettiin punaiset liput -uimaan vain omalla vastuulla.

Volume 2, Costa del Sol.

En malttanut olla kirjoittamatta tänäänkin jotakin. Aloittakaamme sillä, että monille shortsi-mahalaukku turisteille Los Boliches on Fuengirolan vieressä sijaitseva pieni paikka Aurinkorannikolla. Sinne mennään lomailemaan ja puetaan päälle hirveimmät vaatteet kuten tennissukat ja sandaalit, unohtamatta Karjala -lippistä! Myös englantilaiset turistit ovat punaniskoineen vallanneet sen lomakohteekseen.

Minulle se oli kuitenkin koti. Ihan niin kuin kaikille niille espanjalaisille jotka ovat sattuneet syntymään sinne tai muuttaneet paikalle työn perässä.

Moni ajattelee, että Costa del Solilla ei ole niinkään nähtävyyksiä. Vain kuumaa rantahiekkaa, meri ja halvat hinnat. Ei, siellä on paljonkin mitä Paseo maritimolla kävellessäsi et varmasti näe. Los Pacos ei kuitenkaan ole yksi niistä. Se on suomalaisten valloittama pieni lähiö, jossa voit ajaa pitkin Avenida Finlandiaa suomalaiselle koululle. Haluan tässä vaiheessa korostaa, että vaikka äitini kävi tutustumassa suomalaiseen kouluun, niin minä en koskaan käynyt sitä. Äitini kuvaili paikkaa puistattavaksi kalliiksi yksityiskouluksi ja hämmästeli miksei maassa tehdä maan tavalla ja laiteta lapsia espanjalaiseen kouluun oppimaan espanjaa.

Palaten siihen mitä nähtävyyksiä kotimme läheltä sitten löytyy. Puolen tunnin junamatkan päässä kotoa on Málaga, Pablo Picasson synnyinkaupunki ja museo. Puolentusinaa linnaa löytyy jo ihan Fuengirolan läheisyydestä, yhtenä mainittakoon Sohailin linna. Tässä välissä on pakko mainita, että jos haluaisin postini jostain syystä tulevan linnalle niin tietysti perus osoitetiedot pitäisi täyttää, mutta Fuengirola, España/Spain ei ehkä riittäisi. Tulisi mainita Fuengirola, Málaga, España jotta kirje varmasti tulisi perille koska Málaga edustaisi provinssin ns. pääkaupunkia. Asia ei oikeastaan ole kovinkaan monimutkainen, mutta en osaa selittää asiaa suomeksi yksinkertaisesti. Sohailin linnalla on kuitenkin pitkä historia vaikka se nykyään toimiikin jonkinlaisena musiikin tyyssijana ja on joskus auki yleisölle.

Tietysti asuessamme Espanjassa kävimme paljon muuallakin Andaluciassa. Córdoba, jonka vanha kaupunki kuuluu UNESCO:n maailmanperintöluetteloon ja jossa olisi maailman kolmanneksi suurin moskeija, ellei vuonna 1236 kristittyjen noustua valtaan siitä olisi tehty kristillistä kirkkoa. Kuitenkin 700-900 luvuilla rakennettu La Mezquita on äärimmäien upea nähtävyys niin sisältä kuin ulkoakin. Ronda, noin 100km Málagasta ja on noin 750m merenpinnan yläpuolella vuoristoisissa maisemissa sijaitseva pieni kaupunki. Vähemmän viehkeää, että täällä sijaitsee myöskin vanhin Espanjassa edelleen käytössä oleva härkätaisteluareena, joka rakennettiin vuonna 1784. Rondan vaikuttavin näky on kuitenkin Puente Nuevo, vuonna 1793 valmiiksi saatu silta, jonka tyrmäävä näky pudottaa 120 metriä kanjoniin. Listaan varmasti myöhemmin myös muita paikkoja.

Itse asiassa minulle tuntemattominta seutua Espanjassa on länsi-Espanja Portugalin läheisyydessä sekä pohjoisessa olevat alueet kuten esimerkiksi Bilbao. Olen joka tapauksessa kolunnut jonkin verran itäreunaa Barcelonan ja Valencian lisäksi myös niiden väliin jäänyt alue on tullut katsastettua vuonna 2003 oppilasvaihdossa. Olimme reissussa noin kaksi viikkoa opettajien kanssa ja meistä jokainen asui eri perheessä Vinarósissa, joka on pieni kalastajakaupunki näiden kahden isomman kaupungin välissä. Teimme bussiretkiä lähimaastoon ja vuoristoon sekä kävimme Valenciassa päiväretkellä. Barcelonassa yövyimme yhden yön hotellissa ilman espanjalaisia isäntiämme ja minulle tuli pieni sairaalareissu. Olin jo melkein unohtanut koko asian, mutta riehuimme illalla hotellissa ja ravasimme huoneistojen väliä ja hosumalla liikaa sain muistaakseni peukaloni kynnen mustumaan sen osuessa seinään. Barcelonan ensiapu klinikalla tuli ongelmia kun minä olin se joka osasi espanjaa eikä opettajani ja minä olin hysteerinen sormeni kivun takia. Muistaakseni sain siihen särkylääkkeitä ja jäitä sekä jonkinlaisen paketin päiväksi pariksi.

Kyllä minun pitää vielä joskus tehdä junakierros Espanjassa.

Elämää Espanjassa, sekalaisia kertomuksia vol. 1

Hmh, pitkällisen pohdinnan tuloksena päätin kuitenkin alkaa kirjoittaa suomeksi, sillä tätä blogia tulee luultavasti myöhemmin lukemaan joukko ystäviäni jotka eivät osaa espanjaa. Se ei silti tarkoita, että aina toisinaan en kirjoittaisi myös espanjaksi, mutta ne tekstit tulevat luultavasti olemaan lyhyehköjä katkelmia lauluista, tunnelmista tai vastaavasta.

Ajattelin kirjoittaa tätä blogia aiheesta Espanja. Vaikka nyt asunkin Suomessa, aina ei ollut niin ja aina ei myöskään tule olemaan niin. Aion lähteä Suomesta lopullisesti pois kunhan aika siihen on kypsä ja suuntana on mitä luultavammin toinen kotini eli España.

Aikoinaan äitini päätti, että lähdemme Espanjaan. Muistaakseni lomalle, joka myöhemmin venyi vuosiksi ja äitini hankki vakituisen työn Espanjan Andaluciasta ja minä kävin koulua aivan tavallisessa espanjalaisessa koulussa. En siis missään yksityisessä katolisessa tyttökoulussa vaan ihan tavallisessa pienessä "sekakoulussa."

Ennen kun alan kertomaan syvemmin itse koulusta, haluaisin tässä vaiheessa sanoa, että minun on monesti pitänyt kysyä tarkkoja asumisemme ajankohtia äidiltäni. Muistan kuitenkin, että olin osan ala-asteen 2. luokkaa jo Espanjassa, mutta välissä ehdin käydä koulua Suomessa. Loppuen lopuksi kävin kuitenkin sekä neljännen että viidennen luokan Espanjassa Colegio Públido de Santa Fe:ssä Los Bolichesissa ja takaisin Suomeen palasin vuonna 2000 kun aloitin yläasteen.

En ehkä arvostanut aina oleskeluamme Espanjassa ollessani pienempi, mutta kuinka paljon nämä vuodet vaikuttivat siihen minkälainen ihminen minusta lopulta kasvoi on järjeltä pimennossa. Kiitin äitiäni vasta paljon myöhemmin aikuisena siitä, että olimme tehneet kyseisen ratkaisun silloisessa elämänvaiheessa. Minulla kesti tajuta kauan kuinka oikeastaan viihdyin Andaluciassa, tarkemmin sanoen Málagassa ja Los Bolichesissa.

Pienempänä ajattelin varmaankin, että: "Kai minä menen sinne minne äitikin, mutta entäpä ystävät Suomessa ja isä?" Toisinaan mietin ajattelinko sitä kuitenkaan niin paljon, pienet lapset sopeutuvat niin nopeasti uusiin tilanteisiin ja oppivat uuden kielen josta on minulle ollut korvaamaton apu, taas kiitos äitini. Sitäpaitsi isäni matkusteli Espanjaan Finnairin alennuksilla aina kun pääsi ja minäkin kävin muutaman kerran talvi tai kesälomalla Helsingissä. Ystävistäni vain yksi, jo lapsuudesta asti tuttu perhe kävi muutamaankin otteeseen meillä kylässä. Näitä hetkiä arvostin ja toivoisin, että niistä olisi enemmän valokuvia.

Valokuvat nimittäin kertoivat minulle myöhemmin sen mitä en enää itse muistanut. Kuvat herättivät muistoja henkiin. Paikkoja missä olimme käyneet, mitä olimme syöneet, millainen tuoksu leijui ilmassa sinä päivänä ja mitä musiikkia taustalla kuului. Olen ehkä vähän nurinkurisesti alkanut ajatella itseäni enemmän espanjalaisena kuin suomalaisena, mutta se on omaksi ilokseni. Jos joku ulkomailla kysyy mistä olen kotoisin, vastaan hampaiden välistä, että Suomesta vaikka et varmaan tiedäkään missä sellainen takapajula edes sijaitsee.

Ei niin ettei Suomessa olisi paljon hyvääkin, mutta ei tätä miksikään hyvinvointivaltioksi voi kutsua vaikka julkisuudessa sanottaisiinkin sitä sun tätä. En myöskään väitä, että Espanja olisi sen parempi maa, mutta minä viihdyn siellä iloisten ihmisten parissa huomattavasti paremmin. Sitäpaitsi uskon, että espanjan pääministeri Zapatero (José Luis Rodríguez Zapatero) tuo asioihin muutoksia. Ainakaan hän ei voi olla yhtään huonompi kuin puolihullu José Maria Aznar, joka päätti lähteä Yhdysvaltojen rinnalla sörkkimään Irakia haarukalla. Zapateroon kuitenkin palatakseni, hänen hallituksensa on ensimmäinen, jossa on saman verran nais- ja miesministerejä. Hän ajaa myös samaa sukupuolta olevien avioliittoa ja on lupaillut saada aikaiseksi pieniä muutoksia Espanjan perustuslakiin. Jään odottamaan mielenkiinnolla mitä hän saa aikaan. ETA:n kanssa solmittu tulitauko kun ei ainakaan yhdeksää kuukautta kauemmin pitänyt, mutta siitä emme ehkä voi syyttää häntä kuitenkaan.

Huomaan, että tekstini on hieman katkonaista ja johtaa harhapoluille, mutta tuntuu kun kerrottavaa asiaa olisi niin paljon, että minun olisi ehkä pitänyt aloittaa ensimmäinen teksti asumisesta ja sitä mukaa päästä asiassa pidemmälle. No kirjoitustyylini on aina ollut hieman pomppivaa ja pääasiassa teen tätä kuitenkin itselleni ja ystävilleni, mutta koska blogini on julkinen, en tule kertomaan siinä mitään henkilökohtaisesta elämästäni. En ainakaan mitään sellaista mitä kukaan ei jo ennestään tietäisi tai saisi selville muutenkin.

Palaan silti reilusti taaksepäin niin kuin lupasin eli kouluni kuvaukseen. Colegio Público Santa Fé de Los Boliches. Pieni kaksikerroksinen hieman rapistunut valkoiseksi maalattu rakennus jossa vietin muutaman vuoden luokalla Sexto A ja Primero de Eso A. Toisin sanoen he ovat vuoden verran "edellä" meitä ja kävin ala sekä "yläastetta" heillä ensin rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa ja sitten muutimme toiseen, ns. "vanhempien" -kerrokseen. Koulun alavessoissa asui 4 - 8cm torakoita joten en käynyt siellä vaan ylhäällä tai pidättelin kunnes olin haljeta. Kehitin järjettömän fobian torakoita kohtaan, joka johtui suurimmaksi osaksi varmaankin siitä, että ne eivät meinanneet millään kuolla, pääsivät jokaisesta kolosta ja väristelivät inhottavasti sarviaan. En tänäkään päivänä usko, että torakoilta euroopassa voi saada mitään tautia tai että ne purisivat, mutta pelkään niitä ihan vain siksi, että ne ovat inhottavia ja suhteellisen isoja ja nopeita. Asuimme kuitenkin aina niin korkealla, että kotona meillä ei koskaan ollut torakoita paitsi silloin kun asuimme muutaman kuukauden katutasolla eräällä herttaisella kävelykadulla. Jopa kissamme inhosivat niitä, tämän totesin kun toinen kissamme kerran söi yhdeltä torakalta tuntosarvet ja oksensi ne sitten lattialle. Tämän jälkeen äitini pomppi pyörivät torakan päällä puukengillä ja kaatoi sen päälle "lejiaa" eli kloriittia (erittäin yleinen puhdistusaine espanjalaisessa kodissa) sen päälle ja lopulta sai torakan tapettua -puukengät lähtivät muistaakseni roskikseen.

Koulumme alavessoissa kävi kuitenkin nuoria (10-14v) polttamassa salaa tupakkaa opettajilta. He ostivat karkkikiskoilta ns. "sueltos" eli irtonaisia tupakoita noin 20:llä pesetalla joka markoissa olisi ollut ehkä 10-40 penniä, mutta varmaan tänä päivänä jo max. 0,30 euroa. Vaikea sanoa, sen verran pienestä rahasta kyse ja matematiikassa olen tunnetusti huono. Koulumme alavessat kuitenkin olivat täynnä torakoita sekä tupakan käryä. Koulupäivämme olivat klo. 9 - 15.00 kaikki tunnin putkeen (totuttelukysymys, emme vaihtaneet luokkaa paitsi "teknologian" tunnilla) ja klo. 11.30 - 12.00 meillä oli recreo eli ns. ruokatunti jolloin menimme ulos pihalle syömään eväämme, juttelemaan ja leikkimään. Koulusta ei päässyt kesken päivän lähtemään ellei tullut kipeäksi, portit menivät pian aamu yhdeksän jälkeen kiinni ja koulun aitoja oli pidennetty kananverkolla. En pitänyt sitä silloin oikeastaan ollenkaan omituisena, enemmän minua haittasi koulun vierestä kantautuva pukin tai vastaavan kakanhaju, joka leijui läheisen päiväkodin puolelta koska heillä muistaakseni oli lemmikeitä kuten vuohipukkeja ja kanoja. Saatan silti muistaa väärin, paha lähteä tarkistamaan omia muistojaan, mutta päiväkoti siellä ainakin oli.

Kaikki opetus paitsi pakollinen englanti ja myöhemmin ranska olivat espanjaksi. Eli siinä oli pakkoa oppia jos yritti pysyä perässä ja aluksi se olikin hyvin hankalaa. Muistan, että äitini on kysynyt espanjan äidinkielen opettajalta, että miten hän voi ylipäänsä arvioida minua äidinkielen tunneilla kun espanja ei ole äidinkieleni, mutta opettaja on vain sanonut, että hän arvioi kaikki samalta pohjalta ja se siitä keskustelusta. Pärjäsin silti yllättävän hyvin, myöhemmin minulla ei ollut edes hylättyjä espanjan äidinkielen tunneista. Englannin opetus kouluissa kestää neljä vuotta ja on surkeaa, ei mikään ihme että espanjalaiset eivät osaa englantia elleivät opiskele sitä myöhemmin lisää muualla tai itsenäisesti. Ranskaa opetellaan kaksi vuotta sillä perusteella, että se on naapurimaa, mutta ei kukaan opi sitäkään siinä ajassa yhtään sen enempää. Minulla englanti oli tietysti aina kymppi koska Suomessa opimme englannin varmaan jo 6-vuotiaana, vähintään alkeet.

Luulenpa, että jatkan näissä samoissa merkeissä myöhemmin uudestaan. Loppuun lisään vielä, että myöhemmin tultuani Suomeen olen käynyt kotikulmillani, mutta kiinnostukseni jo muutaman viimevuoden ajan on ollut Madrid. Lapsena olen kuulemma käynyt siellä, mutta vasta käytyäni siellä jouluna vuonna 2006 päätin itsekseni, että tämä on minun uusi kotikaupunkini. Ulkomailla tulee aina sellainen olo, ainakin minulla, mutta tämä kaupunki suorastaan huusi nimeäni ja ensi vuoden kesäkuussa pääsen sinne paremman puoliskoni kanssa kahdeksi viikoksi seikkailemaan. Varasin ja ostin tänään liput, olen haltioissani.